Huono päivä. Ajattelu seis miltei koko päivän... Ja sitten tuli riideltyä isän kanssa ja mitähän...? No, muutaman integraalin sain laskettua, ja se on sentään eteenpäin. Mutta kuitenkin. Noin yleisilmeeltään huono.

Jotenkin tuntuu, että on ulkopuolinen kaikkialla. Joskus tuli säädettyä ircissä ja höpistyä ties mitä, mutta kun nyt menen ircciin, niin ei siellä ole mitään innostavaa tai mielenkiintoista. Kaikki puhuvat jostain sellaisesta, josta ei ole aavistustakaan enkä viitsi työntää lusikkaani soppaan. Kylässäkin tuntuu hieman omituiselta, ei ollenkaan kotoisalta, paremminkin sellaiselta irralliselta... Ja täällä, missä asun, pitäisi pakottautua asumaan vielä kaksi kuukautta, ennen kuin pääsee pois. En ole ollenkaan kotonani paikassa, jossa joku (isä) on edes ajoittain läsnä ja kyttäämässä, mitä puuhailen. Ei, minä haluan olla yksin tai sitten kaksin jonkun sopivan tyypin kanssa. Mutta se sopiva tyyppi ei ole isäni, vaan joku toinen. En ole kohta puoleen toista kuukauteen käynyt tuttujenkaan luona. Vetäkööt nekin vähän henkeä, kun kahdeksas lapsi ja talo on sentään aika pieni. Enkä minä halua, että ne siellä alkaisivat mitään tarjoilemaan, kuten heillä on tapana tehdä, jos sinne menen. Että varmasti sitten, jos ja kun sinne menen, niin tuntee itsensä hyvin ulkopuoliseksi sieltäkin.

Ilmeisesti taas matematiikka alkaa ottaa takaisin menettämänsä alueen elämässäni. Ehkä se olisi jopa suotavaa, sillä yliopisto alkaisi syksyllä, enkä minä höperö muistanut enää edes Fermat'n lauseen nimeä, vaan ainoastaan sen sisällön... En ole ajatuksestani huolimatta saanut luettua vektori- ja viivaintegraaleja tai vektorikenttiä sivuakaan. Pitäisi kai aloittaa niidenkin tarkastelu tuossa ennen syksyä, ettei ihan ummikkona yliopistoon mene. Sarjat ja differentiaaliyhtälöt sentään näyttävät jotenkin pysyneen päässä, ja hyvä niin, vaikka toisaalta päästäni uupuukin vielä hurjasti perustavanlaatuista tietoa noista molemmista... Pitäisi kai vain ilmeisesti kirjoittaa kaavavihkoni puhtaaksi tietokoneelle, sillä se alkaa olla täysi ja erilaisia kaavakokoelmapapereita ajelee ties missä. Sitten kun saisi vielä tulostimeen mustetta, niin tulostaisi ja laittaisi muoviin ja mappiin siistissä järjestyksessä. Ei ajelisi Cardanon kaavoja neljässä eri paikassa ja erikoisfunktioita viidessä. Ja samalla saisi karsittua sellaisen turhan krääsän sieltä pois, mitä ei enää tarvitse.

Ja minusta tuntuu, että minä alan unohtaa joitain ihmisiä yhteydenpidostani kuin huomaamatta. Tai ehkä se on molemminpuolista. Molemmat vain hiljaa itsekseen unohtavat. Tai noh... Jos minä muistan unohtavani, niin enkös minä juuri silloin muista sen ihmisen? Joo, kai, mutta minusta tuntuu, että on parempi vain olla. Antaa ajan kulua ja haudata alleen. Olkoonkin, että ne toiset, joille olen jotain sanonut, pitävät sitä typeränä ja säälittävänä ratkaisuna, mutta ennen pitkää se kai olisi pakko tehdä. En tiedä. Mutta ei minulla oikeastaan ole mitään sitä vastaan, että nämä ihmiset putoavat ajan hiekkaan unohduksiin. He ovat liian väsyttäviä ja uuvuttavia minun voimilleni. Vaikka sen yhden unohtaminenkin itsessään sattuu, niin se on silti parempi kuin se, että hän satunnaisen säännöllisesti muistuttaisi olemassaolostaan ja repisi taas kaikki haavat auki. Mutta erityisesti tästä ihmisestä eräät taas kehottavat minua pitämään kiinni... Mutta minusta tuntuu, että se on liian tuskallista minulle ja liian häiritsevää hänelle, niin hirvittävän raskasta kuin se onkin myöntää ja todeta. Välimatka ja aika ovat vain ihan liikaa tässä tapauksessa. Ennen kaikkea se välimatka...