Minä joskus mietiskelen, miten paljon minussa ja Rowlingin Potter-sarjan Kalkaroksessa on yhteisiä piirteitä. Minulla oli (ilmeisesti on yhä, koska ei ole kuollut) köyhä äiti ja isä asui ties missä, jossain muualla kuin siellä; ja vaikka kävinkin hänen luonaan ajoittain, siltikin: asui jossain. Tylypahkassa Kalkaros oli ilmeisen epäsuosittu ja hieman outo: tykästynyt pimeyden voimiin ja eikä hänen ulkonäkönsäkään kaiketi ollut mitä hemaisevin. Syrjäänvetäytyvä lukutoukka, joka piti pimeyden voimista. Minä olin yksinäinen ja pieni piipertäjä kun astuin omaan opinahjooni. Ja aika pian selvisi, etten minä kyennyt olemaan toisten lasten kanssa vaan että nämä halusivat tavalla tai toisella saattaa minut joko naurun alaiseksi tai aiheuttaa jotain muunlaista kipua. Ja koulun vanhetessa minä tykästyin matematiikkaan. Minä ja matematiikka - Kalkaros ja pimeyden voimat. Kuka edes halusi olla jonkin oudon tyypin lähettyvillä, joka, silloin jos puhui, puhui laskuista, joista kukaan ei käsittänyt mitään ja jonka ulkomuoto oli selvästikin jätetty oman onnensa nojaan. Oppilaat palvoivat ulkonäköä ja ulkoisia ominaisuuksia - niitä kumpaakaan minulla ei ollut. Ja kun kalkarosmaisesti tihursin omaa sotkuista käsialaani koepapereihin, ei sitä noteerattu haukkumasanoja kummoisemmin. Sen paremmin kuin sitäkään, että sukseni ja sauvani oli ostettu kirpputorilta käytettyinä ja osin risaisina. Ja tietenkin: olihan se heille niin erinomainen tilaisuus korottaa luokan yhteishenkeä, kun siellä sattui olemaan yksi sellainen, joka ei sopinut luokkaan olemukseltaan, vaatteiltaan, varusteiltaan, ulkonäöltään ajatusmaailmasta nyt puhumattakaan.

Yläasteen lopulla ja lukiossa huomasin vajoavani jotenkin omituiseen synkkyyteeni aina vain enemmän. Puolen toista vuosikymmenen yksinäisyys alkoi tympiä ja tylsistyttää ja muiden ihmisten piittaamattomuus samaten. Mitä tehdä, kun jokainen koulupäivä olisi kidutusta? Yksin sitä ei kestäisi. Matematiikka hukutti suurimman osan ajatuksista alleen, mutta en kai minä sitä voisi koko aikaa miettiä. Huomasin, että minusta tuli jotenkin tietyllä tapaa ylpeä... Sellainen, joka ei anna toisten ihmisten vaikuttaa elämäänsä rahtuakaan. Sellainen, joka ei välitä tuon taivaallista, vaikka hänen eteensä tulisivat kaikki koulun kovikset esittämään typeriä väännöksiään siitä, millaisena narrina ja miten kelvottomana tyyppinä he minut näkivät. Minä jotenkin omituisesti kuljin vain eteenpäin piittaamatta rahtuakaan siitä, mitä he saattaisivat ajatella tai tehdä. Olin jo unohtanut osan tuosta, kun näin sattumoisin Azkabanin vangin elokuvana ja näin kohtauksen, jossa Kalkaros tulee pitämään Lupinin tunnin. Miten Kalkaros paiskoi taikasauvallaan luokan ikkunat kiinni ja käveli luokan eteen piittaamatta rahtuakaan, mitä nuo oppilaat ajattelisivat siitä. Muistin myös, miten minulla oli ja on tapana suuttua: minä en huuda tai metelöi, minä miltei kuiskaan sanottavani. Kuin Kalkaros.

On tietty ilmeistä, että eroavaisuuksiakin löytyy... Kalkaros osasi muutakin kuin pimeän voimat, hänellä oli luja tahto ja hän oli Dumbledoren luotettu. Minä en tiedä, onko minulla mitään noista avuista puolellani. En tiedä, että osaisin muuta kuin matematiikkaa, olen huomannut, että joskus jotkin asiat saavat minut tekemään toisin kuin tahtoisin ja minulla ei ole ketään sellaista suojelijaa kuin Kalkaroksella.

Tietenkin nyt joku saattaa miettiä, mikähän peikonpoikanen tuo oikein on olevinaan, kun valittaa koko kirjoituksensa jostain omituisesta ja ajattelee, että koko juttu on hatusta vetäisty. Ole hyvä. En edes yritä vakuuttaa ketään, mutta mikäli olen ollenkaan ymmärtänyt oikein, blogin tarkoitus olisi se, että sinne kirjoitetaan omista huomioista ja ajatuksista. Suonette siis anteeksi, että tänä yönä sattui päässäni pyörimään tämänkaltaista. Lisäksi, minusta on perin ikävää kirjoittaa mitään pitkäveteisiä aloituspuheita jostain tavoitteista tai sen sellaisista, mikä tuntuu olevan kuin muotina nykyään, että kaikella on jokin tavoite... En myöskään jaksanut esitellä itseäni sen kummemmin - esittäytyminen on kahlitsevaa ja ajatuksia vangitsevaa. On parempi olla vain alias ja N. N. vailla mitään sen kummempia kaulakäätyjä ja rannerenkaita, joita sitten joku saattaisi olettaa minun kantavan aina mukanani...